RUNOKIN KAUNEHIN
Kuhon lohduton vaikka voisin, hymyille nähdä sen tehdä toisin.
Sanojen kylmeten soivan kuulen, enää lämpöä niihin en saa.
Sun vieraan olevan jo huumaan on valhe moninkertainen.
En onnen kuvaa pysty luomaan, on aika tuhon jo sen.
Ehkä niin uskottiin, että riittää onnittaa, elämää voimme kiittää.
Vaan kun puula kastuu teiskennellen, siihen ei kukat puhkeakaan.
RUNOKIN KAUNEHIN
Häviää aina päälle sateen kaaren.
RUNOKIN KAUNEHIN



Saata soittaa onnen saaren, jätän sun alistun tähän tuskaan.
Tarkoituskaan ei jatkua voin.
Kun meiltä harhakuvat haittuu, jää pelkkä keskinkertaisuus.
Kuin ennen päivä toiseen vaihtuu, ei liene tilanteen.
Me oos erottiin niinpä niin, minkä mahdoin.
Unelmaa rakentaa ehkä tahdoin.
Eilinen entinen kuvitelmaa, pari sukkoa loisteessa kuun.
Uskotaan, luotetaan samaan arhaan.
Sama tie samaan vie ruusutarhaan.
Totuus on armoton, vaikka koskee.
Mitään muuta ei meille nyt jää.