Syrjäkylin vanhan sompion,
kulkumiestä monta tullut on.
Rieston vartta joki törmää kai,
muutamankin retki kerran sai.
Suuntaansa vain itä kairaan vei,
noies palaavaksi kuultu ei.
Seljässä ol joku, muisteli,
reppukiväri ja vaskoli.
Suurten aapa soittiin hetkisten,
takanousee rinteet vaadojen.
Maassa kotkan karhun ilvekseen,
kohtaa perin harvoin ihmiseen.
Tuntureitten laet kohoaa,
vahta peittyy pilvi verhon taan.
Kanyonissaan yksin vaeltaa,
jauri joki itä rajantaa.
Paikassani synkän varjoiseen,
kirves kerran iski kaipueen.
Mutta pian jo laukauksen saa,
ihmeeksensä kuulla erämaa.
Keihäskuuset joki varren kai,
taistelun tuon hurjan nähdä sai.
Samaan ohkoon mahdu ei sen ties,
laavuränne karhu että mies.
Vuodet viiri kymmenetkin niin,
joku sattui yöksi kanyonin.
Muuta jäljellä ei ollutkaan,
rautaosat ruosteiset nuo vaan.
Arvata voi mikä miehen vei,
lukko tappi auennut kun ei.
Uusen alta jotain loistaa kans,
suuri karhun kallon puoli kans.
Visi rajaa talven pakkas yö,
virran kanssa kalliosta syö.
Iekas sanän rakeen rupini,
merkkinä raudan kullan uraani.
Paikka synkkä kaukainen on tää,
itsyöiltä löytämättä jää.
Uhkaavasti könkään pauhu soi,
haamut miehen karhun vartioi.
Kauas Lokanteko järventää,
tuntureitten laet katoaa.
Tiinoot hurjat vuosisataisten,
Mitren Moskun sekä Vesaisen.
Rikkaudet sieltä löytää voi,
rinteitten nimiys myrskytuulet soi.
Kanyonissaan yksin vaeltaan,
Jauri joki itä rajantaan.
Jauri joki itä rajantaan.