Mielikuvitusta,
ilmankuvitusta on liian vaikeeta voittaa.
Mustaa valkoisella ja väriikkynä pitäis tekstiin upottaa.
Kevät jäiden aikaan valo osuu paikkaan ja muun on pakko kirjoittaa.
Olipa kerran sen pituisen verran mahtuu liian monta maailmaa.
Magneetin lailla,
pistettä vailla sanan etsii toisiaan.
Merkitystä,
ymmärrystä kukin kokee tavallaan.
Tää on se satu,
jossa linnut lentää taakse puoli kuun.
Ja koko nuoruus näkötornin alla avautuu.
Katsot mua silmiin,
et sano mitään,
vaikka sanot paljonkin.
Valkea laiva vie sut kotiin turvaan ylimainiin.
Niin tahtoisin,
mut sit tää satu loppuu kuitenkin.
Mä katson kello,
se käy jo neljä.
On kaunis aamu varhainen.
Olisin vielä voinut jatkaa virkeen yhden viimeisen.
Elämästä ja ikävästä ois niin helppo luovuttaa.
Mut punaviinin hehku viipyy illeen ja mut puneen tuudittaa.
Magneetin lailla,
pistettä vailla sanat etsii toisiaan.
Merkitystä,
ymmärrystä kukin kokee tavallaan.
Tää on se satu,
jossa linnut lentää taakse puoli kuun.
Ja koko nuoruus näkötornin alla avautuu.
Katsot mua silmiin,
et sano mitään,
vaikka sanot paljonkin.
Valkea laiva vie sut kotiin turvaan ylimainiin.
Niin tahtoisin,
mut sit tää satu loppuu kuitenkin.
Ja miten auki kirjoittaa,
voi tunteen tuhat kertaa sanotun.
Kauniisti tavatun.
Kun sanat ilmaan haihtuu ja sivu vaihtuu,
niin rivin täydentää.
Se mitä eniten pelkää ymmärtää.
Tää on se satu,
jossa linnut lentää taakse puoli kuun.
Ja koko nuoruus näkötornin alla avautuu.
Katsot mua silmiin,
et sano mitään,
vaikka sanot kaikenkin.
Valkea laiva vie sut kotiin turvaan ylimainiin.
Niin tahtoisin,
mut sit tää satu loppuu kuitenkin.